Okei, nyt tuntuu et kaikki romahtaa niskaan. Tuntuu etten sopeudu tonne perheeseen ollenkaan. En vaikka tekisin mita, vaikka yrittaisin mita. Niin ei vaan onnistu. Tuntuu et toi perhe on ihan kauheen "kylma" ja niit ei kiinnosta ollenkaan mita teen. Tai en tiia. Sisko on ainakin nyt ihan sietamaton, vaikka ei olla edes puhuttu perjantain jalkeen. Mut se on silti ihan sietamaton. Tai siis nain viikonloppu:

Olin Patricialla (silla toisella suomalaisvaihtarilla) koko viikonlopun. Oli ihan mielettoman hauskaa, lauantaina kaytiin shoppailemassa. Ja sen perhekin oli ihana. Ne kutsu mut niiden kanssa Panamaan joskus tammikuussa. Ja ne kyhas kerrossangyn Patrician huoneeseen ja sano tyyliin et taa on sulle, voit tulla kylaan milloin haluat. Ja muutenkin, se perhe oli ihan mahtava. Ja sit.. Ette uskokaan kuinka mielettomasti masensi palata tanne mun perheen luo. Kun siella ne oli jotenkin niin elavia ja sellasia. Musiikki soi koko ja aiti jammaili keittiossa samaan aikaan kun kokkaili. Ja mita meilla? Ainut musiikki tulee mun iPodista ja ainoat jammailut on mun unissa.

Josta tulikin mieleeni. Siis unista. Nain viime yona ihan kamalaa unta. Nain unta et tulin Suomeen kaymaan. Ja kukaan muu ei tiennyt siita, paitsi mun perhe. Sit sanoin mun aidille et soittaa Miinalle ja kaskee sen tulemaan kaymaan. Ja sit yllatin sen kun se tuli meille. Aamulla herasin siihen et itken. Se oli aika kamalaa.

Mutta kuitenkin, mita nyt sit teen sen perheen kanssa. Eihan se oo oikein et joudun koko ajan nieleskelemaan itkua ja olemaan pala kurkussa kotona, en paase lahtemaan mihinkaan yksin, ja mua ei ihan oikeesti nappais olla sen PIKKUsiskon kanssa koko aikaa - siispa paatin etta tanaan heti kun paasen koulusta, soitan mun aluevalvojalle ja puhun sen kanssa asiat lapi. Etta jos millaan on mahdollista vaihtaa perhetta. Ja tekis mieli soittaa aitille ja itkea sille. Etta aiti, jos luet tan niin feel free to call me. Tai sit mulla tulee tosi heikko hetki kun paasen kotiin ja en voi olla soittamatta.